Kaikki kävi yllättäen, ilman ennakkovaroituksia. Tähän astisen elämäni vaikein viikko alkoi tiistaina 4.päivä syyskuuta. Remulle ei maistunut aamuruoka, ja se oli muutoinkin kovin vaisu. Töistä kotiin tullessani löysin keittiön lattialta kolme valtavaa eritelammikkoa, joita luulin hajun takia ripuliksi. Myöhemmin illalla selvisi, että Remu olikin oksennellut.
Menimme samana iltana eläinlääkäriin ajatuksissa, että Remulla olisi raakaruuan luiden aiheuttama suolitukos, niinkuin muutaman kerran aiemmin oli ollut. Verikoe kertoi kuitenkin jostakin aivan muusta. Remun maksa-arvot olivat tähtitieteelliset. Kone ei edes kaikkia arvoja saanut mitatuksia, kun mitta-asteikko ei riittänyt. Saimme eläinlääkäristä mukaan antibioottia, vatsansuoja-ainetta ja maksansuojaruokaa sekä tiedon, että Remulla on 50% todennäköisyys selvitä hengissä.
Koska Remu edelleen oksenteli eikä lääkkeet pysyneet sisällä, veimme Remun seuraavanakin päivänä keskiviikkona eläinlääkäriin. Onnistuimme saamaan ajan omalle luottoeläinlääkärillemme Eläintohtori Kivuttomalle. Remulle tehtiin siellä uudelleen verikoe, eivätkä tulokset olleet sen paremmat. Remu sai antibioottia sekä pahoinvointilääkettä pistoksena sekä runsaan oksentelun takia nesteytystä suoneen viiden tunnin ajan.
Illalla kotona Remu oli jo hieman pirteämpi ja ruokakin alkoi pikkuhiljaa maistua. Torstaina kävimme eläinlääkäriasemalla poistattamassa tassusta kanyylin, joka oltiin jätetty kaiken varalta vielä keskiviikon tiputuksen jäljiltä paikoilleen. Torstaina vielä luulimme, että tästä selvittäisiin säikähdyksellä.
Perjantaina kuitenkin löysin taas itseni eläinlääkäriasemalta Remun kanssa. Remu oli ollut tosi väsynyt ja vetämätön, ei kuitenkaan ollut oksennellut, joka oli hyvä asia. Eläinlääkärissä Remua nesteytyttiin ihon alle ja saimme tarvikkeet ihonalaista nesteytystä varten viikonlopuksi.
Lauantai meni melko mukavasti eikä nesteytys ollut mielestämme tarpeen. Sunnuntai aamuna Remu alkoi taas oksentaa. Nesteytimme sitä ihon alle. Pahoinvointi meni aamun aikana ohi, kunnes taas seuraavana aamuna, maanantaina, alkoi uudestaan.
Järjestin itselleni töistä vapaata, sillä en voinut jättää sairasta koiraa ilman valvontaa kotiin. Saimme illaksi ajan eläinlääkäriin, jossa otettiin toiveestamme verikokeet ja tehtiin vatsan ultraäänitutkimus. Ultrassa näkyi, että sappi oli täynnä nestettä ja hirveän suuri. Sitten odottelimme verikokeen tuloksia. Vasta, kun näimme eläinlääkärimme tulevan paperin kanssa käytävää pitkin vailla hymyn häivääkään, mieleen tuli ajatus, että uutiset eivät olisikaan kovin hyviä... Kuulin vain, kuinka eläinlääkäri sanoi, että minulla on todella huonoja uutisia ja loppu olikin pelkkää puheensorinaa. En voinut uskoa todeksi, että tässä puhuttiin minulle ja minun koirastani. Ehkä siksi, itku tuli vasta matkalla autolle, kun aloin tajuta, että tämä todellakin tapahtuu meidän perheelle.
Eläinlääkäri kertoi meille, että Remun maksa-arvot olivat vain menneet huonompaan suuntaan, lisäksi muutkin veriarvot olivat kääntyneet punaiselle eikä urea poistunut lainkaan Remun elimistöstä, mikä selitti sappirakon suuren koon. Lääkitys ei ollut auttanut toivotulla tavalla. Eläinlääkäri lupasi seuraavana päivänä konsultoida vielä asiaa Helsingin Yliopistollisesta Eläinsaairaalasta sisätauteihin erikoistuneelta lääkäriltä, että voisimmeko vielä tehdä jotain, ja olisiko jotain toista sappilääkettä, jota voisimme vielä kokeilla.
Koiran omistajan vaikeimmaksi nimitetty päätös oli meille itsestäänselvyys. Emme voineet enää antaa rakkaan ystävämme kärsiä enempää, kun tilanne vaikutti niin toivottomalta. Olimme sen velkaa Remulle. Kotimatkalla päätimme, että seuraavasta yöstä tulisi Remun viimeinen.
Tiistain odotimme vielä eläinlääkärin soittoa. Voin kertoa, että se oli yksi pisimmistä ja raskaimmista päivistä, joita 33-vuotisen elämäni aikana on ollut. Kun soittoa ei soittopyynnöistä huolimatta iltapäivään mennessä kuulunut, pyysimme Remun viimeistä kertaa Fordin takakonttiin ja lähdimme jo ajelemaan kohti eläinlääkäriasemaa. Matkalla eläinlääkäri soitti ja vahvisti, että kaikki voitava oli tehty. Remu voitaisiin vielä viedä Helsinkiin eläinsairaalaan yöksi tehohoitoon, mutta siinäkin ennuste oli hyvin varovainen. Emme halunneet tuottaa Remulle enää yhtään tuskaa. Vaikka eläinlääkärillämme oli työpäivä jo ohi, hän jäi odottamaan meitä.
Pääsimme eläinlääkäriasemalla takana olevaan vastaanottohuoneeseen heti mentyämme. Juttelimme vielä eläinlääkärin kanssa faktat läpi sekä sen, miten eutanasia tulisi tapahtumaan. Remu istui varsin rauhallisena jalkojeni välissä, ja sai ensimmäisen rauhoittavan piikin minun ja Tommin rapsutellessa sitä. Eläinlääkäri poistui huoneesta ja saimme hyvästellä ystävämme rauhassa. Lääke alkoi vaikuttaa ja Remu laskeutui ensin makuulleen ja nukahti sitten rauhallisesti. Eläinlääkärin tullessa takaisin pistoskavalkadi mukanaan, Remu nukkui jo rauhoituksessa lattialla. Minä olin polvillani sen vieressä, Tommi istui tuolilla koko ajan Remua rapsutellen. Eläinlääkäri pisti pistoksen kerrallaan suoraan suoneen. Kuulimme, kun Remu henkäisi viimeisen henkäyksensä. Eläinlääkäri vahvisti, että sydänäänet eivät enää kuuluneet. Remu oli nukkunut pois.
Silittelimme vielä hetken Remun pehmeää turkkia, mutta tunsin, että ystävämme ei ollut enää siinä. Minun piti vielä kurkistaa Remun silmäluomen alla. Ruskea silmä oli täynnä tyhjää, Remu oli todellakin mennyt.
Remun maksasta otettiin koepala ja siitä selvisi pari viikkoa myöhemmin, että Remulla oli ollut pahanlaatuinen haimakasvain. Mitään ei olisi voitu tehdä sen pelastamiseksi. Teimme siis aivan oikea päätöksen, kun päästimme pojan menemään.
Nyt tasan kuukausi ja yksi päivä tapahtuneesta olen itkenyt silmäni turvoksiin ja punaisiksi tätä kirjoittaessani. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että saimme 5 vuotta ja 5 kuukautta yhteistä aikaa. Remu ei ollut helppo ensimmäinen koira. Kaikki, jotka meidät tuntevat, varmasti allekirjoittavat sen. Mutta Remu oli juuri oikea ensimmäinen koira minulle, ja Remun takia haluan käyttää elämästäni suuren osan näiden nelijalkaisten hyvinvoinnista huolehtimiseen ja niiden kanssa touhuamiseen. Remu oli suurien tunteiden koira, niin hyvässä kuin pahassa. Oikeastaan vasta viimeisen puolen vuoden aikana aloimme toden teolla ymmärtää toinen toisiamme. Koimme viimeisenä yhteisenä kesänämme paljon ilon ja onnistumisen hetkiä yhdessä, sen voi ehkä blogini vanhempia kirjoituksia lukiessa todeta.
Vaikka suru edelleen iskee hetkittäin voimakkaana ja ikävä on suunnaton, on elämän vain jatkuttava. Remu kulkee kuitenkin aina mukanani muistoissa ja tassunjälki painautuneena sydämeeni. Kultaisten viemää jatkuu Brunon tassunjäljissä, Remun muisto elää meissä. Emme koskaan unohda sinua Remu, "hienopoikaloisto"!
 |
| Remu 2.4.2007 - 11.9.2012 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti