maanantai 29. lokakuuta 2012

Ensilumi

Tänään satoi Kontiolahdella ensilumi. Lunta ei tullut paljon, mutta paikka paikoin maa on valkeana. Myös meidän pihaa koristaa tällä hetkellä ohut lumikerros.

Töissä oli mukava nähdä, kuinka lapset iloitsivat lumisateesta. Vieläkin mahtavampaa oli seurata, kuinka Bruno suhtautui maahan ilmestyneeseen valkeaan aineeseen. Bruno on syntynyt maaliskuussa, ja on jo pikkupentuna päässyt tutustumaan lumeen, mutta olisiko sitten kesän aikana päässyt unohtumaan tuo kumma kylmä aine.

Ulos päästyään Bruno laukkaili pitkin pihaa, kuono maassa kuin ajokoira konsanaan. Kaikki eleet koirassa kertoivat, että se oli innoissaan. Välillä se pysähtyi maistelemaan hiutaleita, välillä taas pyrähti hurjaan vauhtiin, kurvaili ja teki lukkojarrutuksia. Tuli ihan mieleen nuoret (ja hieman vanhemmatkin miehet) ensilumella takavetoisella autolla!

Brunon riemun seuraaminen sai ajatukset kääntymään toiseen nelijalkaiseen ystävääni, joka myös olisi nauttinut lumesta kovasti, jos vielä eläisi.

Remu talvella 2010

Osallistumme Brunon kanssa Koirapalvelu Vihmerän pentukurssille. Tänään on pentukurssin 4/6 kerta. Kurssilla olemme harjoitelleet mm. kontaktia, kosketuskohteita, luopumista ja rauhoittumista. Kurssi on mennyt osaltamme oikein mukavasti, ja Bruno on keskittynyt hienosti myös häiriössä. Tosin edellisestä viikosta lähtien olemme Tommin kanssa havainneet murkkuiän nostavan päätään meidän täydellisyyttä hipovassa pennussamme.

Yksinollesssaan Bruno on alkanut hajottaa paikkoja aloittaen läppäritasosta, jatkaen siitä lelukoriin ja lopulta keittiön tuoliin.Useampana päivänä sohvan tyynyt ovat myös löytyneet lattialta, ehjinä sentään. Tommi asensi lapsiportin takaisin kuraeteisen oveen. Brunolla on nyt vain kuraeteinen käytössään, sen ollessa yksin kotona. Lisäksi ostin uuden puuhapallon Kongin, josta Bruno saa aamuruokansa, kun olen lähtenyt töihin. Muutama päivä tällä reseptillä on mennyt hyvin.

Hormonaalisesta muutoksesta kertoo myös toisten koirien jätösten haistelun lisääntyminen ja merkkailun alkaminen. Jalkakin jo nousee välillä. Ympärillä tapahtuvat asiat kiinnostavat myös enenevissä määrin, ja emäntä meinaa jäädä välillä kakkoseksi. Mielikuvitusta saa käyttää makupalojen kanssa, nyt kun vielä Brunon ruokakin meni uusiksi vatsaan ilmestyneen ihottuman ja voimakkaan kutinan vuoksi.

Nyt sitten testataan, että miten vakaalla pohjalla meidän koira-ohjaajasuhteemme on. Kestääkö se sukupuolivietin tuomat houkutukset.

Miten sekaisin voi pienen pojan pää mennä?

perjantai 12. lokakuuta 2012

Ystäväni, perheenjäsenemme, harrastuskaverini on poissa :'(

Kyyneleet vierivät poskillani, vaikka en ole saanut vielä ensimmäistäkään riviä kirjoitettua. Olen siirtänyt tätä kirjoittamista jo monta viikkoa, mutta kai tämä on nyt pakko tehdä... Rakas koiraystäväni, perheenjäsenemme ja harrastuskaverini Remu on poissa.

Kaikki kävi yllättäen, ilman ennakkovaroituksia. Tähän astisen elämäni vaikein viikko alkoi tiistaina 4.päivä syyskuuta. Remulle ei maistunut aamuruoka, ja se oli muutoinkin kovin vaisu. Töistä kotiin tullessani löysin keittiön lattialta kolme valtavaa eritelammikkoa, joita luulin hajun takia ripuliksi. Myöhemmin illalla selvisi, että Remu olikin oksennellut.

Menimme samana iltana eläinlääkäriin ajatuksissa, että Remulla olisi raakaruuan luiden aiheuttama suolitukos, niinkuin muutaman kerran aiemmin oli ollut. Verikoe kertoi kuitenkin jostakin aivan muusta. Remun maksa-arvot olivat tähtitieteelliset. Kone ei edes kaikkia arvoja saanut mitatuksia, kun mitta-asteikko ei riittänyt. Saimme eläinlääkäristä mukaan antibioottia, vatsansuoja-ainetta ja maksansuojaruokaa sekä tiedon, että Remulla on 50% todennäköisyys selvitä hengissä.

Koska Remu edelleen oksenteli eikä lääkkeet pysyneet sisällä, veimme Remun seuraavanakin päivänä keskiviikkona eläinlääkäriin. Onnistuimme saamaan ajan omalle luottoeläinlääkärillemme Eläintohtori Kivuttomalle. Remulle tehtiin siellä uudelleen verikoe, eivätkä tulokset olleet sen paremmat. Remu sai antibioottia sekä pahoinvointilääkettä pistoksena sekä runsaan oksentelun takia nesteytystä suoneen viiden tunnin ajan.

Illalla kotona Remu oli jo hieman pirteämpi ja ruokakin alkoi pikkuhiljaa maistua. Torstaina kävimme eläinlääkäriasemalla poistattamassa tassusta kanyylin, joka oltiin jätetty kaiken varalta vielä keskiviikon tiputuksen jäljiltä paikoilleen. Torstaina vielä luulimme, että tästä selvittäisiin säikähdyksellä.

Perjantaina kuitenkin löysin taas itseni eläinlääkäriasemalta Remun kanssa. Remu oli ollut tosi väsynyt ja vetämätön, ei kuitenkaan ollut oksennellut, joka oli hyvä asia. Eläinlääkärissä Remua nesteytyttiin ihon alle ja saimme tarvikkeet ihonalaista nesteytystä varten viikonlopuksi.

Lauantai meni melko mukavasti eikä nesteytys ollut mielestämme tarpeen. Sunnuntai aamuna Remu alkoi taas oksentaa. Nesteytimme sitä ihon alle. Pahoinvointi meni aamun aikana ohi, kunnes taas seuraavana aamuna, maanantaina, alkoi uudestaan.

Järjestin itselleni töistä vapaata, sillä en voinut jättää sairasta koiraa ilman valvontaa kotiin. Saimme illaksi ajan eläinlääkäriin, jossa otettiin toiveestamme verikokeet ja tehtiin vatsan ultraäänitutkimus. Ultrassa näkyi, että sappi oli täynnä nestettä ja hirveän suuri. Sitten odottelimme verikokeen tuloksia. Vasta, kun näimme eläinlääkärimme tulevan paperin kanssa käytävää pitkin vailla hymyn häivääkään, mieleen tuli ajatus, että uutiset eivät olisikaan kovin hyviä... Kuulin vain, kuinka eläinlääkäri sanoi, että minulla on todella huonoja uutisia ja loppu olikin pelkkää puheensorinaa. En voinut uskoa todeksi, että tässä puhuttiin minulle ja minun koirastani. Ehkä siksi, itku tuli vasta matkalla autolle, kun aloin tajuta, että tämä todellakin tapahtuu meidän perheelle.

Eläinlääkäri kertoi meille, että Remun maksa-arvot olivat vain menneet huonompaan suuntaan, lisäksi muutkin veriarvot olivat kääntyneet punaiselle eikä urea poistunut lainkaan Remun elimistöstä, mikä selitti sappirakon suuren koon. Lääkitys ei ollut auttanut toivotulla tavalla. Eläinlääkäri lupasi seuraavana päivänä konsultoida vielä asiaa Helsingin Yliopistollisesta Eläinsaairaalasta sisätauteihin erikoistuneelta lääkäriltä, että voisimmeko vielä tehdä jotain, ja olisiko jotain toista sappilääkettä, jota voisimme vielä kokeilla.

Koiran omistajan vaikeimmaksi nimitetty päätös oli meille itsestäänselvyys. Emme voineet enää antaa rakkaan ystävämme kärsiä enempää, kun tilanne vaikutti niin toivottomalta. Olimme sen velkaa Remulle. Kotimatkalla päätimme, että seuraavasta yöstä tulisi Remun viimeinen.

Tiistain odotimme vielä eläinlääkärin soittoa. Voin kertoa, että se oli yksi pisimmistä ja raskaimmista päivistä, joita 33-vuotisen elämäni aikana on ollut. Kun soittoa ei soittopyynnöistä huolimatta iltapäivään mennessä kuulunut, pyysimme Remun viimeistä kertaa Fordin takakonttiin ja lähdimme jo ajelemaan kohti eläinlääkäriasemaa. Matkalla eläinlääkäri soitti ja vahvisti, että kaikki voitava oli tehty. Remu voitaisiin vielä viedä Helsinkiin eläinsairaalaan yöksi tehohoitoon, mutta siinäkin ennuste oli hyvin varovainen. Emme halunneet tuottaa Remulle enää yhtään tuskaa. Vaikka eläinlääkärillämme oli työpäivä jo ohi, hän jäi odottamaan meitä.

Pääsimme eläinlääkäriasemalla takana olevaan vastaanottohuoneeseen heti mentyämme. Juttelimme vielä eläinlääkärin kanssa faktat läpi sekä sen, miten eutanasia tulisi tapahtumaan. Remu istui varsin rauhallisena jalkojeni välissä, ja sai ensimmäisen rauhoittavan piikin minun ja Tommin rapsutellessa sitä. Eläinlääkäri poistui huoneesta ja saimme hyvästellä ystävämme rauhassa. Lääke alkoi vaikuttaa ja Remu laskeutui ensin makuulleen ja nukahti sitten rauhallisesti. Eläinlääkärin tullessa takaisin pistoskavalkadi mukanaan, Remu nukkui jo rauhoituksessa lattialla. Minä olin polvillani sen vieressä, Tommi istui tuolilla koko ajan Remua rapsutellen. Eläinlääkäri pisti pistoksen kerrallaan suoraan suoneen. Kuulimme, kun Remu henkäisi viimeisen henkäyksensä. Eläinlääkäri vahvisti, että sydänäänet eivät enää kuuluneet. Remu oli nukkunut pois.

Silittelimme vielä hetken Remun pehmeää turkkia, mutta tunsin, että ystävämme ei ollut enää siinä. Minun piti vielä kurkistaa Remun silmäluomen alla. Ruskea silmä oli täynnä tyhjää, Remu oli todellakin mennyt.

Remun maksasta otettiin koepala ja siitä selvisi pari viikkoa myöhemmin, että Remulla oli ollut pahanlaatuinen haimakasvain. Mitään ei olisi voitu tehdä sen pelastamiseksi. Teimme siis aivan oikea päätöksen, kun päästimme pojan menemään.

Nyt tasan kuukausi ja yksi päivä tapahtuneesta olen itkenyt silmäni turvoksiin ja punaisiksi tätä kirjoittaessani. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että saimme 5 vuotta ja 5 kuukautta yhteistä aikaa. Remu ei ollut helppo ensimmäinen koira. Kaikki, jotka meidät tuntevat, varmasti allekirjoittavat sen. Mutta Remu oli juuri oikea ensimmäinen koira minulle, ja Remun takia haluan käyttää elämästäni suuren osan näiden nelijalkaisten hyvinvoinnista huolehtimiseen ja niiden kanssa touhuamiseen. Remu oli suurien tunteiden koira, niin hyvässä kuin pahassa. Oikeastaan vasta viimeisen puolen vuoden aikana aloimme toden teolla ymmärtää toinen toisiamme. Koimme viimeisenä yhteisenä kesänämme paljon ilon ja onnistumisen hetkiä yhdessä, sen voi ehkä blogini vanhempia kirjoituksia lukiessa todeta.

Vaikka suru edelleen iskee hetkittäin voimakkaana ja ikävä on suunnaton, on elämän vain jatkuttava. Remu kulkee kuitenkin aina mukanani muistoissa ja tassunjälki painautuneena sydämeeni. Kultaisten viemää jatkuu Brunon tassunjäljissä, Remun muisto elää meissä. Emme koskaan unohda sinua Remu, "hienopoikaloisto"!   

Remu 2.4.2007 - 11.9.2012

perjantai 31. elokuuta 2012

Brunon kesälomamatka eteläiseen Suomeen, osa 3

Viimeisenä päivänä Tammisaaressa käytimme lähialueen nähtävyyksiin. Päivämme alkoi vierailulla Raaseporin linnan raunioilla.
Raaseporin linna

Sisällä linnassa


Linnakoira

Linna oli rakennettu valtavalle kalliolle
Raaseporin linnasta suuntasimme Fiskarssin ruukkiin, jossa kuluikin loppupäivä leppoisasti alueella kierrellen ja vanhoja rakennuksia ihastellen. Alueella oli aivan ihana suklaakahvila, josta sai herkullisia suklaaleivoksia.

Kontaktitreeniä

Sorsat kiinnostivat jälleen Brunoa kovasti

Ruukin omistajan asumus taustalla

Penkille huilaamaan
Illalla päätimme vielä ajaa lossilla saaristoon. Saaren nimeä en enää muista, onhan reissustamme kulunut jo muutama kuukausi, mutta saarella oli pieni vierasvenesatama. Satamassa Bruno pääsi pulikoimaan meressä ja me nautimme kauniista kesäillasta luonnon rauhassa.

Ranta piti tutkia tarkkaan

Vesinouto

Vierasvenesatama
Torstai aamun valjettua pakkasimme tavarat autoon ja käänsimme Skodan nokan kohti Savon muata. Siellä meitä odottikin jo kovasti toinen rakas hännänheiluttajamme. Ilo oli ylimmillään, kun laumamme oli taas kasassa! ;) Loma teki terää meille kaikille myös Remulle. Remppa sai muutaman päivän olla huomion keskipisteenä ilman poskessa tai korvassa roikkuvaa ipanaa!

Brunon kesälomamatka eteläiseen Suomeen, osa 2

Tiistaiaamu valkeni aurinkoisena ja lämpimänä. Söimme tuhdin aamupalan ja aloitimme matkan kohti pääkaupunkia. Onnistuimme löytämään autolle parkkipaikan sataman parkkipaikalta, Kauppatorin kupeesta. Bruno toimii eräänlaisena ihmismagneettina, sillä hädin tuskin ehdimme autosta pihalle, kun linja-auton kuljettaja nainen tuli pentua ihastelemaan ja syöttämään Brunolle mansikoita. No saimme sitten häneltä kuulla, että kaupunkiin oli tullut 5 bussillista kiinalaisia turisteja sekä satamassa seisoi Keski-Eurooppalainen risteilyalus. Yksin ei siis tarvitsisi Helsingissä olla! Minä tietysti olin hyvilläni: pääsisimme Brunon kanssa harjoittelemaan oikein kunnon ihmisjoukkoon, ja Bruno saisi tilaisuuden nähdä paljon erilaisia, -näköisiä, -hajuisia ihmisiä.

Torille päästyämme jäimme Brunon kanssa ihmettelemään ihmisvilinää tolpan nokkaan, kun Tommi meni ostamaan meille lippuja Suomenlinnaan menevälle lautalle. Bruno seurasi tarkkaavaisena tapahtumia, mutta ollen kuitenkin koko ajan ihan tyynen rauhallinen vailla stressin hiventäkään. Ohi suhahtelevat lokit kummastuttivat ja myös kiinnostivat sitä eniten.

Lauttaan päästiin oikein sujuvasti omin jaloin. Tommin kanssa listasimme lauttaan mennessämme asioita, jotka Remulle olisivat aiheuttaneet ongelmia: sisääntuloportti, metallinen ja koliseva ramppi, ahdas käytävä... Mutta Bruno suoriutui näistä kaikista muitta mutkitta. Minulle alkaa pikkuhiljaa valjeta, millaista elämä on normaalilla tai hyvällä hermorakenteella varustetun koiran kanssa. HELPPOA!

Ohi lentelevät lokit kiinnostivat Brunoa

Reipas ja rohkea Bruno... eikä minuakaan hirveästi pelottanut;)
Lauttamatkakin meni tosi hienosti. Keräsimme hurjan paljon ihailevia katseita ja lähellä olevat ihmiset lepertelivät Brunolle. Brunoa ei vaan nyt tällä kertaa ihmiset kiinnostaneet niin paljon, kuin tämä uusi tapa matkustaa ja lentelevät lokit. Lautasta poistuttuamme eräs ohikulkeva nainen totesi, että tuo pentu on saanut hyvän kodin. En tiedä, oliko hän kiinnittänyt huomiota siihen, että rohkaisimme, kehuimme ja makupaloilla vahvistimme Brunon rauhallista ja oikeaa käytöstä, vai tarkoittiko hän sitä, että liikumme pennun kanssa erilaisissa paikoissa. No, olipa syy mikä tahansa, sanat lämmittävät mieltä vieläkin.

Suomenlinnan nurmialueet oli miinoitettu sorsan pökäleillä ja sorsia sekä muita vesilintuja nähtiin paljon. Bruno oli kiinnostunut molemmista, sekä pökäleistä että linnuista.

Merinäköala

Saari oli keltaisten kukkien peitossa

Pojat ja tykki

"Sanoitko jotain?"

Bruno ja merituuli

Wanna be pystykorva ;)

Merisotakoulurakennuksen edessä
Suomenlinnan alue yllätti meidät laajuudellaan, ja osoittautui jälleen haasteelliseksi löytää koiran kanssa sopivaa ruokapaikkaa. Patikointia kertyi useita kilometrejä, ja nälkä kurni jo suonissa. Lopulta löysimme pizzapaikan, jossa oli ulkoterassi, ja johon sai myös koiran viedä. Tarjoilija vastasi, kun kysyimme saako koiran tuoda, että jos se ei syö ketään. No EI, mutta hieman aiheutimme häiriötä, kun ihmiset keskittyivät Brunon ihastelemiseen ja tukkivat käytävän tullessaan tervehtimään pentua.

Olisi luullut Brunon olevan ihan väsy jännittävän aamupäivän ja kaiken sen kävelyn jäljiltä, mutta Bruno rauhoittui pöydän alle vasta häräkehdittyään jonkin aikaa ja tuhottuaan vesipullon etiketin sekä rutattuaan sen.
"Quatro staggione, kiitos"

Päikkärit pizzerian pöydän alla

Sitten jaksaa taas tutkia paikkoja

Ainakin vähän aikaa ;)
Väsy iski nuoreen matkalaiseen siinä määrin, että hän sai jatkaa matkaa Tommin sylistä käsin. Bruno oli silminnähden tyytyväinen tähän tapaan katsella nähtävyyksiä. Saimme jälleen runsain määrin ihastelevia katseita ja taisi muutamat napsia valokuviakin.
Tommin kyydissä voi ottaa rennosti
Paluumatkalla lautalla uni otti lopullisesti vallan pienestä matkalaisestamme. Bruno nukahti kannella penkin alle. Lautan saavuttua rantaan meillä olikin sitten täysi työ saada Bruno hereille. Mietimme jopa, että tekisimme ylimääräisen keikan lautalla Suomenlinnaan ja takaisin, että Bruno saisi kerätä voimia. Tommi sai kuitenkin tassuista vedettyä Brunon penkin alta ja napattua syliin.

Pieni väsynyt matkustaja

Presidentin linnan edustalla
Olimme suunnitelleet käyvämme vielä kävellen tuomikirkon rappusilla, mutta Brunon oli aika päästä lepäämään, joten päätimme jättää keskustan nähtävyydet toiseen kertaan. Totta puhuen, ei tainnut olla nuorin matkalainen ainut, jolla päivän askeleet tuntuivat jaloissa. 

maanantai 30. heinäkuuta 2012

Brunon kesälomamatka eteläiseen Suomeen, osa 1

Koiranpennulla n.16 ensimmäistä elinviikkoa on erityisen tärkeitä sen tulevaisuuden kannalta. Väitetään, että 80% koiran aivoista kehittyy tänä aikana, ja siksi on tärkeää, että pentu pääsee tutustumaan ympäröivään maailmaan mahdollisimman monipuolisesti. Bruno on syntynyt 16.3.2012, joten sillä tämä tärkeä kehityksen aika kesti heinäkuun ensimmäisille viikoille.

Koska tavoitteenani on saada Brunosta monipuolinen harrastuskaveri, niin kesälomani oli pyhitetty pennun sosiaalistamiseen ja ympäristöharjoitteluun sekä koiraohjaajasuhteen luomiseen. Lomanihan tähän riitti vallan hyvin, sillä työt loppuivat 31.5. ja seuraavan kerran menen töihin 8.8.. Monet kinkerit ja kissanristiäiset Bruno onkin saanut kesän aikana kokea. Pentu on kulkenut mukanamme aina, kun se vain on ollut mahdollista. Uudet paikat ja kokemukset olemme pyrkineet tarjoilemaan pienissä paloissa ja jakamaan eri päiville niin, että välissä olisi myös ihan tavallisia kotipäiviä. Emmehän halua väsyttää tai stressata pentua liikaa.

Pitihän sitä sitten "lapsukaisen" päästä kesälomareissuunkin mukaan. Matkamme suuntautui Suomen etelärannikolle Tammisaareen. Saimme Tammisaaresta käyttöömme omakotitalon, josta käsin oli näppärä koiran kanssa tehdä tutustumismatkoja Tammisaareen ja sen ympäristöön, Hankoon ja Helsinkiin. Remu jäi vanhempieni hellään hoitoon Kuvansiin, koska Remusta ei tällaisille kaupunkilomille ole. Sen psyyke kun menee sekaisin jo liikennevalon piippausäänestä!

Lähdimme reissuun sunnuntaina, olimme perillä Tammisaaressa kolme kokonaista päivää (ma,ti ja ke) ja ajelimme kotiin torstaina. Tottuneena autoilijana matkat eivät aiheuttaneet Brunolle sen suurempaa hämminkiä. Pysähdykset teimme pääasiassa ihmismatkustajien tankkaus- ja vessatarpeiden mukaan. Sunnuntaina menomatkalla pysähdyimme Nummelassa serkkuni perheen luona. Sieltä lähdettyämme kello olikin jo yli yhdeksän, kaupat olivat kiinni, joten turvauduimme Nummelan ABC:n jokseenkin vaatimattomaan aamupalatarjontaan.

Majapaikassamme Langansbölen asuma-alueella kävimme taloksi ja ajoissa nukkumaan. Akut täytyi ladata tulevien päivien seikkailuja varten. Bruno sopeutui hyvin vieraaseen paikkaan eikä edes ilmapatja ihmetyttänyt sitä... päinvastoin. Ensimmäinen yö nukuttiin kolmestaan, Bruno leveästi keskellä ja me Tommin kanssa yritettiin keikkua patjan reunoilla. Ilmapatja osottautui varsin äänekkääksi nukkukaverin kääntäessä kylkeä allekirjoittaneen mielestä, joten seuraavat yöt päätimme nukkua talon päämakuuhuoneen sängyssä, Bruno kiltisti omalla petillään lattialla.

Maanantaina suuntasimme ensimmäisen tutustumismatkamme Tammisaaren keskustaan. Ensimmäinen paikka, johon koiran kanssa olimme tervetulleita, oli paikallinen eläinkauppa. Sieltä löytyi tuliaiseksi narupallo, jota Brunon kanssa menimme heti testaamaan pienimuotoisen noutotreenin muodossa läheiselle nurmialueelle.

Bruno keskittyy leikkiin minun kanssa
Kävelykadun ja Tammisaaren vanhan kaupungin kautta suuntasimme tietysti meren rannalle. Matkalla ihastelimme Tammisaaren kirkkoa, Brunon kanssa kävimme ihan sisällä asti. Ovella vahdissa ollut nuori kesätyöntekijä tyttö meni Brunosta ihan höpelöksi, ja Bruno meinasi siinä hötäkässä kaataa tytön esitepöydänkin.

Minä ja Bruno Tammisaaren kirkon rappusilla
Kirkon pihassa oli hieno suihkulähde, jota tietysti käytiin Brunon kanssa ihmettelemässä.

Tommi ja Bruno suihkulähteellä
Vanhan kaupungin arkkitehtuuria ihastellen, Bruno ihasteli lähinnä kivijalkojen hajumaailmaa,suuntasimme merenrantaan venelaiturille.

Tommi ja Bruno venelaiturilla
Ja eihän se ole noutaja eikä mikään, jos vesistön ohi mennessään kuivana säilyisi.... Uimaan oli siis Brunon päästävä!
"Tässä vedessä on jotain outoa... maistuu kummalta?"

"Eläpä äippä kisko siitä hihnasta, kun minä leikin!"

Vimmausta merenrannalla a'la Bruno

Uimaan!

Molskis ja loiskis!
Venerannasta jatkoimme matkaa rantaa pitkin menevää kävelytietä. Matkalla oli myös koirien uimaranta, jonka tuntumassa uiskenteli joutsen pariskunta. Niitä pysähdyimme Brunolle näyttämään.

Reunakorokkeelta näki paremmin maisemia

Ihan kuin uitettu koira omistajineen!

"Missä niitä joutsenia on?"

"Jaksaisinkohan uida tuonne asti?"

Jätskillä.... miten aina onnistun näissä tilannekuvissa?!!

Brunolle jämät! ;)

Tammisaaren kävelykadulla, takaisin autolle
Matkalla kävelykatua pitkin autolle meitä tuli vastaan aivan valtavan iso rotweiler omistajineen. Kohtaamistilanteessa höpöttelin Brunolle, että tuo pistelisi sinut iltapalaksi, kun Bruno alkoi ottaa kontaktia "jättiläisen" suuntaan. Rotikan omistaja kuuli puheeni ja vastasi siihen, että hänen koiransa on maailman kiltein rotweiler eikä tekisi pahaa pennulle. Koska Bruno ei tuollaista koiraa ollut vielä ennen nähnyt, ja koira omistajineen vaikutti oikein kunnollisilta, uskaltauduin päästää koirat tutustumaan.

Bruno alistui niin täydellisesti, että ihan pisut lirahtivat kadulle
Hetken tutustumisen jälkeen koirat olisivat halunneet pistää leikiksi keskellä kävelykatua. Kokoeroa oli kuitenkin emännän mielestä liikaa, joten sanoimme uusille tuttavuuksille heipat ja jatkoimme matkaa.

Bruno ja valtavan suuri uusi ystävä
Kävelykadulla erään kukkakaupan ulkopuolella pisti silmään koiran matkajuomapullo, jonka Tommi kävi ostamassa. Saipa tingittyä sisuksenkin kaupan päälle :). Tammisaaren eduksi täytyy kyllä mainita, että ilahduttavan monen liikkeen ulkopuolelle oli laitettu juomakuppeja koirille, ja erään ravintolan terassilla tuotiin automaattisesti juomakuppi ravintolan koira-asiakkaille. Muutenkin jäi vaikutelma koiraystävällisestä ja -myönteisestä kaupungista. Suosittelen Tammisaarta reissukohteeksi koirien kanssa matkustaville.

Touhukas päivä ottaa voimille

Ei koiria -ravintola!
Bruno sai nukkua autossa matkan, kun ajelimme Hankoon. Tarkoitus oli etsiä mukava ruokapaikka, johon koiran kanssa voisi mennä. Hanko oli kuitenkin koiran kanssa matkustavana lievä pettymys. Jotenkin tuntui, että koirakieltomerkkejä oikein vilisi ja ilmapiiri oli selkeästi koirakielteisempi kuin Tammisaaressa. Ruokapaikan löytäminen osottautuikin melko hankalaksi tehtäväksi. Lopulta päädyimme pitzapaikkaan nimeltä Uno. Vitsailimme sen olevan kohtalomme.... Brunoa nimitämme myös toisinaan lempinimellä B.R. Uno. Koska Hangon meri-ilma oli todella tuulisen vilpoisa terassilla ruokailuun, ja Bruno kovin väsynyt, jätimme Brunon autoon nukkumaan syönnin ajaksi. Poika ei tainnut olla ratkaisusta ollenkaan pahoillaan.

Tämän lähemmäksi merenrantaa ei Hangossa koiran kanssa saanut mennä
Päästyämme majapaikkaan lepäilimme illan ja keräsimme voimia seuraavaa päivää varten. Silloin oli päämääränä Helsinki ja Suomenlinna. Hieman jännitti, miten Bruno suhtautuisi Kauppatorin huiskeeseen ja lauttamatkaan... Jatkoa seuraa....